Radical Nature
Radical Nature
Radical Nature -julkisen taiteen kokoelma Dipolissa
Radical Nature -taidekokoelma koostuu yli 30 teoksesta, jotka on valittu juuri Dipoli-rakennukseen. Arkkitehtien Raili ja Reima Pietilän suunnittelema, vuonna 1966 valmistunut rakennus avattiin peruskorjauksen jälkeen syyskuussa 2017.
”Kokoelman nimi, Radical Nature, viittaa Dipolin villeihin ja vaihtelevan muotoisiin tiloihin, mutta myös ihmisten vastuuseen luonnon ja ympäristön hyvinvoinnista. Esimerkiksi taiteilija Renata Jakowleffin teoksessa tuhansien lasipisaroiden kimaltelevan kauneuden taustalla on huoli merten saastumisesta, toisaalta toive löytää ratkaisuja paremman ympäristön rakentamiseen”, sanoo taidekoordinaattori Outi Turpeinen. Hän vastaa taidekokoelman kuratoinnista ja hankinnoista.
Taiteilijat ovat Aalto-yliopiston alumneja ja edustavat useita eri taiteenaloja. Valtaosa teoksista on nimekkäiltä pitkän linjan valokuvataiteilijoilta, kuten Elina Brotherus, Jorma Puranen, Ulla Jokisalo ja Ilkka Halso. Teoksissa on myös materiaalien moninaisuutta, kuten keramiikkaa, metallia, lasia ja vaneria, ja tekijöinä muiden muassa Hans-Christian Berg, Inni Pärnänen ja Tiia Matikainen.
Taide saa ottamaan lisäaskelia
Hans-Christian Bergillä on impressionistinen tapa tarkastella luontoa. Työssään ”Color Space – Color lensing blind” hän käyttää akryyliä, joka luo lähestulkoon kineettisen esteettisen elämyksen. Hänen paikkakohtainen taideteoksensa on taiteellinen tulkinta Pietilän arkkitehtuurista, joka keskittyy valonkäyttöön. Bergin työ kyseenalaistaa perinteisen mielikuvan luonnosta odottamattomilla ja radikaaleilla värivalinnoilla. Hänen teoksensa luovat oman tilansa, eräänlaisen tyhjiön. Hans-Christian Bergin tilallisissa installaatioissa syntyy odottamattomia illuusioita.
Hänen työnsä kannustaa teoksen edessä liikkumiseen optisten muutosten kokemiseksi. Usein ihmiset ottavat työtä katsellessaan muutaman lisäaskeleen ja jopa tanssahtelevat sen edessä.
Berg käyttää työskennellessään erilaisia materiaaleja, kuten metallia, lasia ja muovia, mutta hänet tunnetaan pääasiassa taidostaan haastaa valon aineettomuus. Hänen taiteensa luo symbioosin valon, materiaalin ja tilan välille, ja sillä on aineeton olemus jossain kuvan, muodon ja tilan välimaastossa. Katsojan orientaatio ja suunta vaikuttavat syvyyden ja sävyn aistimiseen, mikä pitää ne jatkuvan vaihtelun tilassa.
Kauneutta suurempaa
Renata Jakowleffin lasiteos – johon on käytetty yli 5000 lasinpalasta – on kerrassaan kaunis. Lasilla on uskomaton kyky vietellä liikkeen ja valon avulla. Taideteos muuttuu kellonajasta ja jopa vuodenajasta riippuen. Työn teemana on meri ja sen kimalteleva pinta. Meri jatkuvassa liikkeessä, se on energiaa ja kykyä muuttua.
Työn toisena näkökulmana on pelko saastumisesta, mikä herättää tarpeen tehdä jotain. Tämä on taiteessa kriittinen käsite, kauneutta syvemmällä.
Renata Jakowleffilla on oma erityinen tapansa käsitellä materiaalisuutta. Kun materiaalina on lasi, tarkoittaa se tinkimätöntä lähestymistapaa. Hän etsii aina uusia työskentelytapoja ja jokaisen kappaleen takana on vahva käsitteellinen idea.
Viime vuosina Jakowleff on työskennellyt syvästi ekologisten kysymysten parissa. Hänen ilmaisumuotonsa on herkkä ja lumoava, ja sen kauneus on haurasta, aivan kuten sitä inspiroiva meri.
Käsien ja aivojen yhteys
Inni Pärnänen soveltaa uusia tekniikoita vanerin käsittelyssä, yhdistäen teknologiaa ja käsityötä. Geometristen elementtien toistaminen luo rakenteen teokselle Keto. Työssä on vahvana materiaalisuus, mikä luo kolmiulotteisia elementtejä. Nämä rakenteet yhdistävät luonnonmateriaalin teknologiaan ja käsityöhön. Kaikki valitut materiaalit ja tekniikat noudattavat kestävän muotoilun periaatteita.
Keto-teoksen värivalinnat saivat innoituksen Dipolin arkkitehtuurista. Rakennuksen villin ja vaihtelevan muotoiset tilat henkivät luonnosta, ja taideteos näyttää siltä, kuin se olisi kuulunut sinne aina.
Inni Pärnänen tunnetaan ensisijaisesti korutaiteilijana. Hän kuitenkin katsoo taidetta muotoa syvemmälle leikkien mittakaavoilla, liikkuen intiimistä tilalliseen. Pärnäselle taiteessa on kyse tekniikoiden soveltamisesta. Hänelle käsien ja aivojen välillä on olennainen yhteys, mikä johdattaa meditatiiviseen tilaan.
Valot. Kamera. Käy.
Nykypäivän suomalaiseen valokuvataiteeseen liitetään usein koskemattomat maisemat sekä yksinäiset hahmot keskellä sydänmaata. Todellisuus on onneksi paljon monimuotoisempi, sillä luonto resonoi lukuisilla eri tavoilla suomalaisten valokuvataiteilijoiden töissä. Sen sijaan, että luonto olisi pelkkä kuvauksen kohde, se tarjoaa myös materiaalisen toimialueen, jolla suoritetaan lukuisia valokuvausoperaatioita. Aalto-yliopiston alumnien teokset Dipolissa antavat tästä runsaasti näyttöä.
Kohtaamme tutkimuksia, jotka testaavat havaintokykymme rajoja luonnon avulla tunnelmallisesta tai ylimaallisesta (Marjaana Kella) eksoottisesta tai vieraasta (Sanna Kannisto) ja arkisesta (Kari Soinio). Voimme olla tekemisissä luonnon kanssa pitäen sitä materiaalisena näyttämönä toiston meditatiiviselle runollisuudelle (Kristoffer Albrecht) omakuvauksen rituaaleille (Elina Brotherus). Lopuksi voimme havainnoida luontoa materiaalisena valokuvauksen välineenä kasviaiheiden ja empiiristen prosessien avulla syanotypiasta (Elina Julin) hopea-värivalkaisu - ja giclée-vedoksiin (Marjukka Vainio).
Kaikki tämä – tutkimussuuntautuneisuus, performatiivisuus, materiaalisuus – kertoo meille, että valokuvaus ei ole pohjimmiltaan kaksiulotteisten kohteiden luomista, vaan pikemminkin itsemme altistamista maailman sattumuksille, tässä ja nyt.
Helsinki Schoolin valokuvataiteilijat
Dipoliin valittu valokuvataide – jonka teemana on ”Radical Nature” – edustaa niiden taiteilijoiden monimuotoisuutta ja syvyyttä, jotka ovat auttaneet rakentamaan Helsinki Schoolin perustan. Valikoituja taiteilijoita ovat muun muassa Ilkka Halso, Ulla Jokisalo, Niko Luoma, Jyrki Parantainen, Jorma Puranen ja Santeri Tuori. 1990-luvulla valokuvauksen laitoksen jatkeeksi suunniteltu Helsinki School on kasvanut yhdeksi maailman tunnetuimmista gallerioista. Nyt jo viidennessä sukupolvessa Helsinki Schoolia ei mitata vain sen sinnikkyydellä, vaan sen sitoutumisella löytää uusia tapoja tukea opiskelijoiden tarpeita.
Hyvä sisältö on aina ollut avainasemassa ja yhteistyö siltana pidemmälle pääsemisessä. Tämä yhdistelmä on ollut yksi niistä apukeinoista, joiden avulla olemme pystyneet rikkomaan luokkahuoneiden rajoitteet ja avanneet pääsyn kansainvälisille areenoille. Tavoitteenamme on auttaa opiskelijoita löytämään hyvissä ajoin oma yleisö, jotta he voivat siirtyä uralleen valmistautuneina ja tietoisina alasta.
Yksi Helsinki Schoolin keskeisistä ydinteemoista on se, miten he tulkitsevat ajan kulumista valon avulla, vuodenaikojen vaihtelua ja henkilökohtaista historiaansa keinona luoda omia sisäisiä maisemia.
