1951: Milanon ihme nosti suomalaisen muotoilun maailman parhaimmistoon
Ihme ei syntynyt tyhjästä. Riemuvoiton rakensivat Taideteollisuusoppilaitoksen kasvatit.
Suomalaisen muotoilun läpimurto oli vähällä kaatua alkuunsa. Suomi oli vuonna 1951 kutsuttu kilpailemaan aikansa merkittävimpään taideteollisuusnäyttelyyn Milanoon, mutta ongelmana oli rahoitus. Sodista toipuvassa maassa valtio, yritykset ja muotoilijat arastelivat messuja, joiden hyödystä ei ollut taetta.
Näyttelyn komissaarin, pian Taideteollisuuskeskuskoulun taiteelliseksi johtajaksi nimitettävän Tapio Wirkkalan, ensimmäinen koitos oli yhdistää taideteollisuuden kenttä ja haalia kasaan tarvittava tuki. Pieni näyttelytyöryhmä pääsi matkaan lyhyellä varoitusajalla.
Milanon Palazzo dell’Artessa esiteltiin lähinnä kotimaista taidekäsityötä: muun muassa Wirkkalan, Rut Brykin ja Toini Muonan uniikkeja lasi- ja keramiikkaesineitä sekä Alli Koroman ja Dora Jungin taidetekstiilejä. Sarjatuotantoa edustivat Alvar Aallon jakkarat, Ilmari Tapiovaaran Domus-tuolit ja Lisa Johansson-Papen valaisimet.
Vaatimattomista lähtökohdista syntyi ennenkokematon menestys. Suomalaiset voittivat triennaalissa kuusi Grand Prix’ta, kuusi kultamitalia, seitsemän hopeaa ja kolme kunniadiplomia. Kansainvälinen lehdistö hullaantui, ja amerikkalainen House Beautiful -lehti valitsi Wirkkalan lentovanerisen vadin maailman kauneimmaksi esineeksi.
Menestys hyödynnettiin täysimääräisesti niin maailmalla kuin kotimaassa. Suomessa sodasta ja pulavuosista toipuva kansa janosi sankareita, ja se sai Wirkkalan, Timo Sarpanevan sekä Kaj Franckin.
”Muotoilu iskostui menestysten kautta kansakunnan tietoisuuteen ja nosti itsetuntoa. Ymmärrettiin, että olemme maailmassa todella hyviä juuri tässä”, sanoo Taideteollisen korkeakoulun pitkäaikainen rehtori Yrjö Sotamaa.
Menestys liitti Finnish Designin osaksi Scandinavian Designia. Sillä oli suuri merkitys kylmän sodan ulkopolitiikassa, jossa Suomi halusi näyttäytyä osana länsiblokkia.
Kilpailumenestyksestä rankingien kärkeen
Vaikka vuoden 1951 triennaalivoitto nimettiin Milanon ihmeeksi, se ei syntynyt tyhjästä.
Taideteollisuuskeskuskoulu ruokki opiskelijoidensa intuitiivista ajattelua ja taiteellisuutta. Taiteellisten johtajien Arttu Brummerin ja Tapio Wirkkalan pedagogiikka kantoi hedelmää, kun 1951 triennaalin palkituista yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat Taideteollisuuskeskuskoulun kasvatteja.
1960-luvulla muotoilu alkoi muuttua. Sankarimuotoilijoiden henkilökulttia kritisoitiin, ja sosiaalisen tiedostamisen myötä muotoilu alettiin ymmärtää laajemmin kuin esineinä, joiden kauneudesta voidaan kilpailla. Näyttelyt ja kilpailut ovat menettäneet entisen merkityksensä hyvän maun mittareina. Niiden sijaan Sotamaa korostaa Aalto-yliopiston menestystä kansainvälisessä vertailussa.
”On kova juttu, että olemme saavuttaneet korkealle arvostetun kansainvälisen aseman muotoiluosaamisen kehittämisessä. Sitä voi pitää tämän ajan vastaavana saavutuksena. Sen perustana on kaikki se pitkäjänteinen systemaattinen työ, jota on tehty 1950-luvulta alkaen.”
Teksti: Miisa Pulkkinen
